Lukaisin tuossa omat kuulumiseni tammikuulta ja niistä kuuluu läpi yhteenmuuton myllerrys. Nyt on arki asettunut uomiinsa ja menee ihan hyvin. Todella harvoin tulee miettineeksi pettämistä, ja jos tuleekin, ei siitä seuraa enää useaa päivää pilaavaa kriisiä, vaan asiaan voi suhtautua jotenkin "etäältä" katsoen.

Kummallista.

En oikein osaa sanoa, mitä silloin päässä oikeasti liikkuu, kun katson toista ja mietin, mitä hän on tehnyt. Aiemmin se sai pahoinvoivaksi ja "maailma kaatuu" -tunteen päälle. Vieläkin asia ällöttää, tuskin koskaan lakkaa ällöttämästä, mutta tunnereaktiota ei tule. Lähinnä ajatus liikkuu jotenkin tulevaisuuteen. Että luottamuksen ei voi sanoa vielä olevan mitenkään satavarma noin pitkällä tähtäimellä. Jossain on pieni ajatus siitä, että jos toinen on voinut joskus tehdä noin, niin mitä yllätyksiä sitä vielä voikaan tulla?

Yhdessäolo perustuu nyt sille olettamukselle, että kriisistä on päästy yli, asiat selvitetty, ja vastaavaa ei vaan enää tapahdu. Sehän pitäis olla perusolettama noin muutenkin. Jos luottamus vielä uudelleen samalla tavalla petettäisiin, sitä en varmaan kyllä enää kestäisi. Siinä menis mun uskon raja. Toivottavasti sitä ei tartte koskaan kohdata.

Eli vaikka ensivaikutelma on että hyvin menee, on pohjalla vielä pieni epäluulo. Ehkä on ihan hyvä ettei ole liian sinisilmäinen?