Tänään oli kolmas sessio. Uskomatonta, että se oikeasti oli vasta kolmas! Tämä ehkä kuvaa sitä turhautuneisuuden tunnetta, miten kaikki etenee niin etanavauhtia. Eipä silti, tämäkin tahti käydä terapiassa ottaa voimille. Että jo kolmen viikon päähän varattiin uusi aika, huh huh. Että ota siitä nyt sitten selvää, mikä olisi hyvä.

Viime kerran jälkeen tuli olo, että nyt on pakko saada jotain positiivista pohjavirettä tähän touhuun tai ei jaksa enää yrittää tai käydä itkemässä terapoimassa. Tässä välissäkin on ollut kaksi (ainakin) kotikutoista vollotusiltaa. Niistä tulee vaan sellainen olo, että en jaksa olla toisen likakaivo. Että voitaisko vaan treffailla ja leikkiä, että kaikki on hyvin? En todellakaan jaksa lohduttaa toista tässä tilanteessa, mutta silti löydän itseni juurikin siitä hommasta aika ajoin. Miinuspointsi mulle.

No, tuliko tänään sitten jotain positiivista? No ei. Mutta eipä vatvottu ainakaan sitä koko aikaa, että voi voi kun toinen on tehnyt väärin ja voi kun tähän toiseen sattuu ja toiseenkin ja mitäs nyt tehdään. Keskusteltiin meidän suhteesta ja sen heikoista (ja joistakin hyvistäkin) puolista. Sehän tarkoittaa siis sitä, että olisi joku suhde, jota korjata! Joka pakottaa katsomaan eteenpäin. Mitä haluaisin olevan toisin.

Aina vaan keskusteluihin tulee kummittelemaan se ideaali, että ensin on symbioosi, sitten on eritytymisvaihe ja sitten on kumppanuus, jossa kumpikin on omana vahvana itsenään toiselle kumppanina. Me taidettiin jämähtää symbioosin ja eriytymisen välille. Ei löytynyt sitä kumppanuusvaihdetta vielä. Mulla taitaa olla siis uhmaikä. Minä itte haluan ajaa autoa. Minä itte haluan sisustaa kotini. Minä ihan itte haluan asentaa kaikki digivempaimet. Minä itte haluan tehdä kaiken, älä vaan tuu auttaan! Eli kovasti koitan erillistyä.

Mutta mitä eriytymisen jälkeen? Jäänkö sitten erilliseksi vai palataanko me yhteen? En todellakaan voi kuvitella suutelevani miestäni. Mikä kuulostaa karulta kirjoitettuna, mutta tottahan se on. Haluaisin haluta koskettaa edes, edes halata oma-aloitteisesti, mutta ei vaan onnistu. Tänään puhuttii siitäkin, että no miksi ei onnistu. Oonko vieläkin niin loukkaantunut? Muuta selitystä en keksinyt. Ei vaan halua antaa toiselle mitään turhia "lupauksia", ei halua antaa toiselle mitään kuvitelmia, että voisin vielä välittää, että ois jotain positiivisia tunteita. Se on raskasta mullekin. Jos se käy liian raskaaksi, niin sitten varmaan pitää lakata yrittämästä yrittää.

Mutta näin ehkä joulufiilisten innoittamana tällä hetkellä yritän yrittää tehdä töitä tämän suhteen eteen. Vaikka toinen onkin ollut ihan kamala ääliö ja ajattelematon ja itsekäs ja sikamainen ja tyhmä ja ällöttävä ja törkeä ja pilannut seksistä tällä erää kaiken kauniin ja nautittavan, niin asia ei kuitenkaan, uskokaa pois, ole niin mustavalkoinen, että toinen olisi pelkästään paha. Vaikka niin ehkä haluaisinkin ajatella, koska se on helpompaa. En minäkään ole täysin hyvä.

Vaikeinta kai on selvittää, että mitä sitä oikeasti itse tuntee kaiken tämän jälkeen. Jaksaako nähdä toisessa sellaisia piirteitä, joihin voisi rakastua uudelleen ja uskoa siihen, että tulevaisuus kantaisi ja siihen voisi luottaa. Näin pitkällä ei ihan vielä olla. Nyt noita piirteitä on vaikea löytää. Ihan hetkittäin ne ehkä pilkahtaa. Ja kovasti haluaisin löytää niitä. Onko se vain pelkuruutta vai merkki siitä, että toivoa vielä on?