Oon viime päivät uinut vähän syvissä, jäisissä vesissä. Ajatukset toista kohtaan on olleet lähinnä vaan tosi negatiivisia. Olo on ollut kuin yksin eläjällä (sitä olotilaa on muutes hankala kuvata sanoin!). Sama levy pyörii päässä aina vaan. Hyvä, että toista on voinut katsoa edes silmiin.

Siksi olikin niin yllättävää, kun eilen vessajonossa mietin yhtä sähköpostia, jonka sain ystävältäni. Hän kirjoitti, että ei tiedä, voisiko enää ikinä (jos hänelle olisi sattunut niin kuin mulle) luottaa niin paljon, että jaksaisi taistella suhteen puolesta. Siinä sitten tuumasin, että no en mä usko kyllä että se siitä on kiinni. En usko, että toinen enää noin pahasti törttöilee.

OHO!

Heti kun huomasin lipsauttaneeni tuollaisen ajatuksen, niin alkoi motkotus pään sisäiseltä ääneltä, että no älä tyttö nyt hulluja puhu, et voi olla noin sinisilmänen ja uskoa todella noin! Mutta mutta, ilmeisesti joku osa mun sisältä on ainakin osittain vakuuttunut siitä, että toisessa on tapahtunut jotain muutosta. Ja onhan siinä. Se tuntui jotenkin hyvältä, että ei musta olekaan tullut ihan toivonsa heittänyttä kyynistä akkaa. Täytyy antaa muutokselle vielä rauhaisaa aikaa ja olla itse kärsivällinen. Ehkä sitten se pään järkeilevä äänikin on eri mieltä asiasta. Jos ei, niin sitten kai se lopullinen ero tulee.