Huh, eilen pitkästä aikaa nähtiin ja tunnelmat oli sekavat. Toisaalta haluaisi lohduttaa toista, kun selvästi on vaikeaa, mutta toisaalta haluaisi ajatella, että pärjätkööt nyt omillaan, kun on kerran tämän sotkun aiheuttanutkin. Mutta kun olen liikuttuvaista sorttia, niin äkkiä se menee aina vollottamiseksi, kun jostain aletaan puhumaan. Kuten eilen.

Vollottaminen on vaan kanssa hankalien asioiden listalla. Hyvän ystävän kanssa siihen liittyy se lohdun tuntu. Pettäneen puolison kanssa siihen liittyy vihaa, rakkautta, katkeruutta, pettymyksen tunteita, surua ja tyhjyyden tunnetta. Ei ole helppoa, väittäisin.

Myös kosketus on hankala asia. Toisaalta itsekin kaipaisi lohduttavaa syliä, jotakuta, joka silittäisi tukkaa ja halaisi. Mutta ei halua näitä asioita sen pettäjän taholta, vaikka se siinä vieressä itkeekin. Siinä sitä sitten itketään sohvalla vieretysten, avioparin irvikuva, ja kohokohta on, että toinen uskaltaa tarttua kädestä, vaikka se käsi onkin kuin kuollut lahna. Sillä eihän sitä sovi edes tarttua toisen käteen. Senkin voisi tulkita toinen jo liian positiivisesti, kun kaiken on tarkoitus vaan uhkua kylmyyttä ja vihaa...kai.

En tiedä...miten hankalaksi kaikki asiat sitten oikein voi mennäkään? Kaikki, mikä ennen oli ihan itsestään selvää.