Viime kirjoitukseen kommentin pohjalta pysähdyin itsekin miettimään, että no miksi ihmeessä en jättänyt koko hommaa sikseen siltä istumalta, kun koko karmea totuus valkeni (vaikka hetkittäin yhä epäilen, oliko se koko totuus vieläkään). Koska se olis ollut silloisten mielialojen pohjalta se ainoa oikea vaihtoehto. Ajatukset kun kulki sitä rataa, että miten olen voinut asua tuollasen mielipuolen kanssa, ei tollasen kanssa voi olla, en todellakaan ansaitse tällaista, nyt äkkiä karkuun ja kovaa!

Mutta ehkäpä juuri se, että tajusin jotenkin olevani melkoisen tunnekuohun/paniikin/shokin vallassa (= en kykeneväinen tekemään kovin isoja päätöksiä) ja toisekseen tajusin, että tämä taitaa oikeasti olla aika paha paikka, ja jos en nyt käsittele sitä jotenkin, niin se voi alkaa kaivaa jossain myöhemmässä elämän vaiheessa tai toisessa suhteessa. Kävin aluksi yksinkin terapiassa, mutta totesin, että on ehkä omalta kannalta jotenkin "rakentavampaa" kuulla se toinenkin puoli asioista. Jos olisin jatkanut yksin terapointia, olisi ollut melko helppoa kehitellä vain niitä negatiivisia ja kaunaisia ajatuksia, hakea voimaa tavallaan polkemalla toista, vaikka tietysti siinäkin pyrittiin siihen, ettei musta tulis katkeraa vanhaa ämmää :) On ollut todella rankkaa, mutta samalla myös jotenkin helpottavaa, että voi sanoa ne pahat ajatukset suoraan sille pahan aiheuttajalle.

Syyt tähän terapointiin olivat kai lähinnä itsekkäät, että kunhan minä tästä selviän ja haluan ymmärtää mitä tapahtui. Eli en todellakaan uskonut, kun sovittiin tästä terapiaan menosta, että tästä mitään suhdetta enää tulee, vaikka ehkä salaa toivoin sellaista ihmettä. En kyllä kai usko oikein vieläkään, täysillä. Mutta jotenkin koen tästä olleen apua, ainakin minulle, vaikka paljon vaikeita asioita on vielä kokonaan käsittelemättä. Katkeruuden ehkäisyä.

Mutta kun tietäiskin, että miten tässä käy! Ja vaikka yrittää pysyä erossa siitä, mitä muut ajattelee (oon kertonut kavereilleni ja perheelle, koska en jaksa näytellä tai valehdella), niin tietysti se välillä tulee mieleen. Miksi muuten tuntisin itteni ihan tyhmäksi, jos kerron jollekin, että me vielä edes mietitään yrittävämme? Kaikki kommentit, että pettäjän kanssa elävät naiset on säälittäviä, tuntuu kovin mustavalkoisilta...niin kai sitä itsekin ajatteli. En tietenkään enää olis tässä, jos ei olis jotain todistetta siitä, että homma on muuttunut. Mutta oonko niin tyhmä, että uskon todella, että se olis muuttunut? Se luottamus, luottamus...