Se on kohta vuosi siitä, kun muutin omilleni ja siellä tiellä olen edelleen. Terapeutin kanssa on sovittu parisessio tässä vielä muutamien viikkojen päähän, tarkoituksena lähinnä katsoa, että miten meillä on nyt mennyt, kun ei olla käyty muutamaan hetkeen. Niin ne näköjään ajatukset ailahtelee yhä. Välillä olen sitä mieltä, että meidän olis pitänyt erota jo vuosia sitten ja välillä haluaa ajatella vain elämää eteenpäin.

Vaikeinta varmaan on just se eteenpäin katsominen niin, että se olis aitoa. Kovasti haluais niin tehdä, mutta vieläkin jarruttaa tämä koko kokemus tästä kriisistä ja se, että tunteet eivät ehkä ihan ole tulleet perässä. En tiedä tuleeko tästä enää ikinä sellaista suhdetta kuin toivoisin. Jos ei tule, niin sitten varmaan pitää lähtä eri suuntiin. Mutta mikä se on se koeaika...eikö sen pitänyt jo loppua... Että loppuuko tämä ikinä, jos suhdetta ei lopeta?

Yhteenvetona voisi kai sitten todeta, että vaikeaa se yhä vaan on. Helpompaa siis olis elämä jos kukaan ei ikinä mokais, mutta sellastapa se elämä just ei ole. Että yritettävä vaan pitää häntä pystyssä ja mennä sillä mitä on, keskittyä hetkeen ja varmistaa se, että se hetki on itselle merkityksellinen. Etten elä jonkun muun elämää.