Tänään oli pariterapian ensimmäinen istunto. Tai siis oikeastaan jo neljäs, mutta ensimmäinen, jossa oltiin fyysisesti yhtä aikaa samassa paikassa. Hermostutti. Aikaisemmat kerrat, jolloin kävin yksikseni, olivat melkoista vollottamista. Ihme juttu, miten sitä sitten riittääkin noita kyyneleitä, vaikka eipä juuri muulloin enää ole tarvinnut itkeä.

Ehkä olis hyvä kuitenkin vähän kertoa, miksi tässä tilanteessa nyt ollaan. No, hmm, vaikea homma kertoa jotain monimutkaista lyhyesti. Mutta ei kai se sen kummempaa ole, kuin että toinen on käynyt vieraissa, mutta sillä ei ole ollut mitään salasuhdetta. Ja tätä on tapahtunut silloin tällöin useita vuosia. Plus kirsikkana kakun päällä riippuvuus nettitörkyyn. Ja tämä kaikki paljastui kokonaisuudessaan minulle puolisen vuotta sitten. Shokkihan siitä seurasi. Ei, kaikki ei ollut kuin ihanaa unta ennen tätä shokkia, mutta ei sitä silti kuvittelisi tuollaista lähimmäisestään, tietenkään.

Ensimmäinen reaktio oli että hemmetti, tämä loppui nyt tähän! Sitten sain pureksittua asiaa yksikseni ja ystävieni kanssa ja totesin, että eipäs hötkyillä, nyt tarvitaan aikaa! Siinä mylläkässä olisin varmaan ollut valmis mihin vaan, olotila oli sen verran kaoottinen, että hyvä etten muuttanut jonnekin trooppiselle saarelle erakoksi tai tehnyt jotain muuta yhtä järkevää irtiottoa. Joten ehkä se ei ollut ihan sopiva mielentila tehdä kovin isoja ratkaisuja. No, sitä aikaa tässä on jo kulutettu jonkin verran ja nyt vasta oikeasti saatiin terapia käyntiin. Ja asun yksin.

Netissä tietysti piti käydä onkimassa vastaavia ihmiskohtaloita ja lukea asiaan kuuluvaa kirjallisuutta. Aika kamalaa tekstiä löytyi. Ihan ällöttävän yleinen tilanne. Ja samaa rataa tuntuu menevän muidenkin tuntemukset ja ajatukset. Ällöttää, vihastuttaa, on pettynyt olo, surustuttaa, on toivotonta ja sitten välillä ihan vähän toivoa. Ihminen on kumma eläin. Sitä luulee jonkin kriisin kohdatessaan, että onpas mulla huono tuuri ja ei varmaan kellään muulla ole näin hirveää, niin sitten sitä huomaa, että kappas, minähän olen vain yksi tyyppi tässä suuressa joukossa. Eli uskon vertaistukeen!

Mutta pariterapiasta tässä tilanteessa en ainakaan heti löytänyt blogeja tai vastaavaa, joten päätin aloittaa oman. Toivottavasti siitä on jotain iloa edes jollekin.

Tänään sitten vakavina tallustelimme vastaanotolle. Tunnelma oli ahdistavan rauhallinen ja lempeä. Kyseltiin, että miltä nyt tuntuu tunnepuolella. Keskusteltiin sen "pahiksen" tekemisistä ja miksi ehkä on päätynyt tällaiseen. Kerrattiin meidän suhteen tarina. Unohdettiin mainita virstanpylväistä kihlajaiset. Oho. Ja piti vähän tirauttaa. Eniten varmaan se liikutti, että kuulemma meillä ehkä on jotain, jonka eteen kannattaakin nähdä vaivaa ja vähän taistella. Ai onko? Itse en olis niinkään varma siitä ihan joka hetki. Sitä jotenkin katsoo kaikkea takanaan negatiivisten linssien läpi. Niin, sekin on niin tyypillistä petetylle. Vaikka pahimmasta raivosta on päässyt yli, niin sitli on aika negatiivinen fiilis tästä suhteesta. Onko meillä ollut joskus jotain hyvääkin? Varmaan, mutta ei juuri nyt tule mieleen. Ja tuo vuosi x, mitäs silloin tapahtui? Ei hajuakaan. Näinkö se elämä menee, että vuodet vaan katoaa johonkin?

Sitten aika jo loppui. Ensi kertaan on monta viikkoa. Etenee todella, todella hitaasti! Mutta ehkä se tarjoaa sitä paljon kaivattua aikaa ja perspektiiviä. Toisaalta pelottaa, että entä jos kaikki laimenee ja lässähtää tässä välillä, me ei jakseta jutella terapian ulkopuolella mitään ja ulkoistetaan meidän ongelmien käsittely ja meidän taidot hoitaa tätä meidän suhdetta ei kehity mihinkään ja kohta ollaan joko sitten erillään tai samassa liemessä. Entä jos kaiken tämän jälkeen se irtirepäisy tuntuu vaan vielä paljon pahemmalta? Entä jos ei tunnu miltään sittenkään? Paljon pyörii päässä. Pienimpänä ei suinkaan ole tallattu luottamus ja ällötys toisen tekoja kohtaan. Aika vaikea tässä tilassa kehitellä mitään romanttisia tunteita.

Mutta ehkä ensi kerran jälkeen jokin on taas toisin, paremmin?