keskiviikko, 23. maaliskuu 2011

Maaliskuulumiset, hyvin pyyhkii?

Lukaisin tuossa omat kuulumiseni tammikuulta ja niistä kuuluu läpi yhteenmuuton myllerrys. Nyt on arki asettunut uomiinsa ja menee ihan hyvin. Todella harvoin tulee miettineeksi pettämistä, ja jos tuleekin, ei siitä seuraa enää useaa päivää pilaavaa kriisiä, vaan asiaan voi suhtautua jotenkin "etäältä" katsoen.

Kummallista.

En oikein osaa sanoa, mitä silloin päässä oikeasti liikkuu, kun katson toista ja mietin, mitä hän on tehnyt. Aiemmin se sai pahoinvoivaksi ja "maailma kaatuu" -tunteen päälle. Vieläkin asia ällöttää, tuskin koskaan lakkaa ällöttämästä, mutta tunnereaktiota ei tule. Lähinnä ajatus liikkuu jotenkin tulevaisuuteen. Että luottamuksen ei voi sanoa vielä olevan mitenkään satavarma noin pitkällä tähtäimellä. Jossain on pieni ajatus siitä, että jos toinen on voinut joskus tehdä noin, niin mitä yllätyksiä sitä vielä voikaan tulla?

Yhdessäolo perustuu nyt sille olettamukselle, että kriisistä on päästy yli, asiat selvitetty, ja vastaavaa ei vaan enää tapahdu. Sehän pitäis olla perusolettama noin muutenkin. Jos luottamus vielä uudelleen samalla tavalla petettäisiin, sitä en varmaan kyllä enää kestäisi. Siinä menis mun uskon raja. Toivottavasti sitä ei tartte koskaan kohdata.

Eli vaikka ensivaikutelma on että hyvin menee, on pohjalla vielä pieni epäluulo. Ehkä on ihan hyvä ettei ole liian sinisilmäinen?

perjantai, 21. tammikuu 2011

Takaisin raiteilla, mihin ne vie...

Marraskuustakin on nyt mennyt jo hyvän aikaa. Uskomatonta mutta totta: nyt sitä asutaan takaisin yhdessä ja arki rullaa mukavasti. Muutosta entiseen: tunteita on enemmän ilmassa. Niin räjähdysalttiita kuin lämpimiäkin. Toivottavasti tämä avoimempi ilmasto auttaa parisuhdetta pysymään terveempänä. Taas yksi klise on todistettu todeksi, aika parantaa haavat. Ei niitä tapahtumia unohda, mutta niitä katselee vähän eri vinkkelistä, ja jäljellä on sitten vain se ruma arpi, mutta se on osa minua.

Pahempi kolo jäi ehkä huumorintajuun. En kestä enää kaksimielisiä vitsejä. Ihme juttu.

Yhdessä asuminen on ajoittain tuntunut tosi tutulta, kun taas toisinaan pitää mennä toiseen huoneeseen, kun ei kestä toisen naamaa tai mussutusta. Tasapainoilu oma tilan ja ajan ja yhteisen välillä jatkuu. Pitää uskaltaa mennä sen mukaan, miltä tuntuu, ja sanoa, mitä haluaa. Miksi se onkin välillä niin vaikeaa tietää, mitä haluaa? Siinä vaiheessa aina huolestun ja yritän urakalla kuulostella, mitä se sisäinen ääni sanoo. Sitä ei saa kadottaa...

Jos joku olisi kirjoittanut tällaista tekstiä mulle, kun kriisi oli vielä tuore, olisin nauranut hänet pihalle. Siksi tosi vaikea kirjoittaa mitään kuulostamatta jotenkin...omahyväiseltä? Kaikkitietävältä? Tässä pisteessä näyttää siltä, että meille kävi ihan hyvin, mutta eihän sitä tiedä, vaikka kaikki olis paljon paremmin nyt, jos olisin lähteny kävelemään. Turha jossitella. Jos on tyytyväinen nykyhetkeen, niin ok, jos ei, niin paree tehdä asialle jotain!

torstai, 4. marraskuu 2010

Se on loppu nyt

Eilen käytiin viimeisellä pariterapiaistunnolla näillä näkymin. Edistys on huikeaa, jos vertaa ensimmäisiä istuntoja, joissa tuskin pystyttiin puhumaan saati katsomaan toisiamme, ja lähinnä vain itkin.

Nyt oikeastaan puhuttiin itse kriisistä aika vähän ja puitiin enemmänkin ihan "normaaleja" kommunikaatioasioita. Miten suhteessa kun on kaks ihmistä on kans kaks erilaista tapaa ilmaista itseään ja tapaa kuunnella.

Eivätkä pyytäneet enää tulemaan uudestaan :) Apua, nyt ollaan omillaan. Mutta jos jatketaan puhumista tähän malliin, niin eiköhän me selvitä! Ja jos ei, voi apua hakea uudestaan ulkopuolelta.

Vaikka välillä tulee aina takapakkia ja tulee kyseenalaistettua koko yhdessäolo ja selvitäänkö tästä, niin niitäkin tulee koko ajan harvemmin. Siinä samalla usko siihen, että tosiaan selvittiin, kasvaa. Mutta ainakin vielä se kytee mielessä, että milloin vaan voi tapahtua mitä vaan. Ei elämä mene itsekseen tasaisena eteenpäin. Ja parisuhteen eteen pitää tehdä töitä.

Lisäys: Kiitos kommentista, ja kommenteista ylipäätään. Hankalaa todella on ollut, mutta en usko että olo olisi parempi, jos olisin lähtenyt litomaan ja jättänyt asian puimatta. Se olisi siinä mielessä ollut helpompaa, että toista olisi voinut ajatella pelkästään "pahana". Mutta kaikissa meissä on ne hyvät ja huonot puolemme. Todennäköisesti kerron kuulumisia jatkossakin, vaikka terapia tällä erää loppui, ei tämä tarina silti ole vielä lopussa.

torstai, 14. lokakuu 2010

Yrityksen puutetta?

Kyllä se taitaa olla niin että yhä sitä kiertää samaa ympyrää. Jostain syystä viime aikoina oon palannut taas lukemaan samoja "selviytymistarinoita" kuin noin vuosi sitten. Niiden sanoma on jokseenkin lohduton. Että ne jotka on eronneet on onnellisempia (keskimäärin) ja vaikka pysyis yhdessä ja menis ok, niin silti jää jokin kaivamaan.

Mun teoria on, että kaivaa se joka tapauksessa, erottiin tai ei. Ei ehkä maailman optimistisin teoria, myönnetään. Mutta samat luottamusasiat mun pitäis käsitellä kuitenkin. Oon takonut päässäni mentaliteettia, että pitää pärjätä yksin, ja mistä muusta se kertoo, kuin että en luota keneenkään tai että kukaan vois auttaa tai jakaa asioita. Oon yksin elämäni ja itteni kanssa. Elämästä tulee silleen aika rajottunutta ja yksinäistä... Joten tästä pitää joka tapauksessa tarpoa yli, ei ympäri.

Eilen taas jouduin totetamaan, että tällä hetkellä mies yrittää enemmän kuin minä. Ja eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kaikki tai ei mitään. Jos en oo täysillä mukana niin ei kannata olla mukana ollenkaan. Jos ei yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Ihan hysteerisen hölmöä ruikuttaa ensin että suhteeseen pitää panostaa ja sitten ei itse panosta.

Mietinnän paikka, jälleen. Ehkä sitä tässä nyt käy läpi kaiken mahdollisen, jotta uskaltaa yrittää uudestaan.

...ja vastauksena kommenttiin: kliseistä kuin mikä, mutta et voi syyttää itseäsi toisen tekemisistä. Peiliin voi katsoa, mutta silti se on se toinen joka on mokannut. Muu kaikki onkin sitten epäselvempää... Rohkeutta ja jaksamista nostaa kissa pöydälle!

perjantai, 1. lokakuu 2010

Ympyrä sulkeutuu

Se on kohta vuosi siitä, kun muutin omilleni ja siellä tiellä olen edelleen. Terapeutin kanssa on sovittu parisessio tässä vielä muutamien viikkojen päähän, tarkoituksena lähinnä katsoa, että miten meillä on nyt mennyt, kun ei olla käyty muutamaan hetkeen. Niin ne näköjään ajatukset ailahtelee yhä. Välillä olen sitä mieltä, että meidän olis pitänyt erota jo vuosia sitten ja välillä haluaa ajatella vain elämää eteenpäin.

Vaikeinta varmaan on just se eteenpäin katsominen niin, että se olis aitoa. Kovasti haluais niin tehdä, mutta vieläkin jarruttaa tämä koko kokemus tästä kriisistä ja se, että tunteet eivät ehkä ihan ole tulleet perässä. En tiedä tuleeko tästä enää ikinä sellaista suhdetta kuin toivoisin. Jos ei tule, niin sitten varmaan pitää lähtä eri suuntiin. Mutta mikä se on se koeaika...eikö sen pitänyt jo loppua... Että loppuuko tämä ikinä, jos suhdetta ei lopeta?

Yhteenvetona voisi kai sitten todeta, että vaikeaa se yhä vaan on. Helpompaa siis olis elämä jos kukaan ei ikinä mokais, mutta sellastapa se elämä just ei ole. Että yritettävä vaan pitää häntä pystyssä ja mennä sillä mitä on, keskittyä hetkeen ja varmistaa se, että se hetki on itselle merkityksellinen. Etten elä jonkun muun elämää.