Kiitos kommentoijan, tulin miettineeksi, että onko mun mietteissä oikeasti tapahtunut edistystä? Mihinköhän suuntaan? Kun itse silmäilin noita kirjoituksia, niin alun sekavuuden jälkeen tunteet vähän lämpeni ja nyt tekstien perusteella ovat taas kylmenneet ja järki puskee taas pintaan. Mietin eilen pään puhki ennen kuin uni tuli. Nimittäin että...

Jos nyt tuntuu siltä, etten tiedä, haluanko jatkaa yhdessä, tarkoittaako se oikeasti sitä, että en halua? Enkä uskalla sitä vain sanoa ääneen, itselleni tai toiselle.

Jos todella haluaisin jatkaa toisen kanssa, niin kai siltä tuntuisi sitten edes vähän? Tietämättömyys on yhtä kuin ei... No en todellakaan tiedä! Tässä sitä sitten mennään päivä kerrallaan ja odotellaan, millon tapahtuu joku käänne. No ei kai se niinkään voi mennä. Itse elämäni ruorissa kuiteskin oon.

Sellasesta tää oikeastaan lähti, kun mietin kesälomareissua ja haluaisinko tehdä sen yksin, kaverin kanssa vai miehen kanssa. Viimeisin vaihtoehto tuntui raskaimmalta ja ikävimmältä. Yksin reissu tuntuisi seikkailulta, kaverin kanssa irrottelulta. Miehen kanssa kivireen vetämiseltä, kun hän ahdistuu jo asian suunnittelusta ja kiukuttelee matkalla, kun minä saan kuitenkin huolehtia koko reissun ohjelman. Uh, verenpaineet kohisee jo ajatuksestakin. Toivoisin kyllä, että asia olis toisin. Että suunnittelu olis kivaa ja reissu vielä kivempi.

Sitten päästäänkin taas siihen, että onko reilua odottaa toisen ihmisen muuttuvan, ja jos on, niin minkälaisissa asioissa?

Siihen sitä onkin hyvä mietinnät päättää ja katsoa, miten pääsiäinen päättyy.