Johan tapahtuu. Eilen tavattiin taas, ihan lyhyesti. Toinen oli ihan surkeana. Koska tapanani on kovasti mennä mukaan toisen tunnetiloihin, vaikka sitä vastaan aina taistelen, niin jäipä aika voimaton olo tuosta visiitistä. Ei, ei, ei...en voi tässä auttaa, en halua sotkeentua tähän, pitää pitää huoli omasta jaksamisesta ja muuten olenkin ollut ihan hyvällä tuulella! Mitä nyt aamut on hankalia, mutta niin kai ne aina Suomessa on marraskuussa.

Ja mitä tulee kommentteihin, kiitos. Tsemppiä tässä juuri tarvittaisiin. Kyllä, syyt ja seuraukset on käyty läpi aika yksityiskohtaisesti ja ovat kovin monimutkaisia, ja käsitys niistä muuttuu koko ajan. Miksi näin kävi? Pahiksella oli paha olo. Mutta miksi oli, se on jo vaikeampi asia...

Että mitäs tässä nyt sitten taas tekisi? En voi alkaa toiselle terpeutiksi, tein sen hyvin selväksi. Selviytyjä minussa sanoi heti, että nyt on oikea aika rantautua veneestä, ennen kuin tuo toinen kokonaan upottaa sen. Se pehmo taas sanoi, että et voi toista nyt hylätä, voihan sitä sentään kuunnella ja varmistaa, että se löytää muutakin apua.

Ja sitten taas suututti. Että miten tästä kehtaa vielä tehdä näin paljon vaikeampaa! Prkl, koittaisi nyt olla sen verran selkärankainen, että nyt käydään tämä hemmetti loppuun vaikka mikä olis! Ei tässä nyt auta masentua!

Tiedän, että minä kyllä selviän.

Mutta eihän sitä voi toisen puolesta mitään tehdä asioille, jotka on sen oman pään varassa. Eli ehkä tämä oli mulle taas oppitunti siitä, että jotta pysyn järkevien kirjoissa, niin a) mun on pidettävä oma pääni ja tehtävä se, mikä musta tuntuu parhaalle, b) en voi toista pelastaa sitten millään, c) tämä on mun elämä ja oon ite vastuussa siitä mitä siitä tulee, minä ja vain minä itse, ei kukaan muu, vaikka mieli tekis muita välillä syyttää.

Että yritän sitten ottaan tästä opiksi. Miten ihmeessä parisuhteessa muut sitten onnistuvat paremmin pitämään itsensä kokonaisena ja ehjänä ja itsenäisenä ihmisenä ja myös olemaan toiselle se läheisin ja läsnä?