On se kumma. Kaiken tämän tahkoamisen jälkeen mies sanoo, että ei uskalla jostain asiasta puhua, kun uskoo, että a) en ymmärtäisi, b) en halua kuulla c) tuomitsen miehen d) mies näyttäytyy vielä huonommassa valossa. Voi ju****uta! Mitä muuta tässä on toitotettu, kuin että NYT TÄYTYY PYSTYÄ PUHUMAAN KAIKESTA! Tekee kipeää, mutta se ei haittaa...koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Ja jos en voi luottaa siihen, että toinen pystyy kertomaan kaikesta, en voi luottaa koko ihmiseen. Eihän siitä sitten tiedä, mitä se kulloinkin hautoo mielessään tai salaa. En sano, että puhuminen ois mulle vaikeeta, mutta ainakaan en aliarvioi toista ihmistä noin, että "ei se kuitenkaan ymmärrä". Jos ei anna toiselle edes mahdollisuutta ymmärtää! Eikä annan toiselle mahdollisuutta olla asioista jotain mieltä. Päättää ikään kuin toisen puolesta, että tämä ei kuulu sulle tai tätä et tajua. Suututtaa niin älyttömästi!

Alistaminen. Jos se pysyy vaan makkarissa ja asiasta on keskusteltu, suhteessa on vahva luottamus, ja se on molemmille ok, homma toimii. Mutta jos se karkaa sieltä johonkin ulos, homma kaatuu. Välillä tuntuu, ettei mies ajattele naisia ajattelevina olentoina. Entä jos olenkin oikeassa? Taas yksi syy juosta karkuun ja lujaa. Miten voi olla tasavertainen kumppani, jos ei ole toisen aivoitusten arvoinen tai toinen ajattelee vaan, että hitsi kun tuo ei pidä seksikkäämpiä vaatteita. No ei mitenkään.

Että tällainen sessio tällä kertaa. Verenpaineet huipussaan ja kiukku kihisee. Jotenkin tää on silti parempi kuin muutaman viikon vaivannut apaattisuus ja passiivisuus. Ensimmäisen kerran on ollut sellaisia keskusteluita, että ajatuksissa on vilahtanut, että entä jos sanois nyt vaan, että no erotaan, ei tästä enää mitään tuu. Vielä ainakaan ei silti taida olla sen aika.