Eilen käytiin viimeisellä pariterapiaistunnolla näillä näkymin. Edistys on huikeaa, jos vertaa ensimmäisiä istuntoja, joissa tuskin pystyttiin puhumaan saati katsomaan toisiamme, ja lähinnä vain itkin.

Nyt oikeastaan puhuttiin itse kriisistä aika vähän ja puitiin enemmänkin ihan "normaaleja" kommunikaatioasioita. Miten suhteessa kun on kaks ihmistä on kans kaks erilaista tapaa ilmaista itseään ja tapaa kuunnella.

Eivätkä pyytäneet enää tulemaan uudestaan :) Apua, nyt ollaan omillaan. Mutta jos jatketaan puhumista tähän malliin, niin eiköhän me selvitä! Ja jos ei, voi apua hakea uudestaan ulkopuolelta.

Vaikka välillä tulee aina takapakkia ja tulee kyseenalaistettua koko yhdessäolo ja selvitäänkö tästä, niin niitäkin tulee koko ajan harvemmin. Siinä samalla usko siihen, että tosiaan selvittiin, kasvaa. Mutta ainakin vielä se kytee mielessä, että milloin vaan voi tapahtua mitä vaan. Ei elämä mene itsekseen tasaisena eteenpäin. Ja parisuhteen eteen pitää tehdä töitä.

Lisäys: Kiitos kommentista, ja kommenteista ylipäätään. Hankalaa todella on ollut, mutta en usko että olo olisi parempi, jos olisin lähtenyt litomaan ja jättänyt asian puimatta. Se olisi siinä mielessä ollut helpompaa, että toista olisi voinut ajatella pelkästään "pahana". Mutta kaikissa meissä on ne hyvät ja huonot puolemme. Todennäköisesti kerron kuulumisia jatkossakin, vaikka terapia tällä erää loppui, ei tämä tarina silti ole vielä lopussa.