Marraskuustakin on nyt mennyt jo hyvän aikaa. Uskomatonta mutta totta: nyt sitä asutaan takaisin yhdessä ja arki rullaa mukavasti. Muutosta entiseen: tunteita on enemmän ilmassa. Niin räjähdysalttiita kuin lämpimiäkin. Toivottavasti tämä avoimempi ilmasto auttaa parisuhdetta pysymään terveempänä. Taas yksi klise on todistettu todeksi, aika parantaa haavat. Ei niitä tapahtumia unohda, mutta niitä katselee vähän eri vinkkelistä, ja jäljellä on sitten vain se ruma arpi, mutta se on osa minua.

Pahempi kolo jäi ehkä huumorintajuun. En kestä enää kaksimielisiä vitsejä. Ihme juttu.

Yhdessä asuminen on ajoittain tuntunut tosi tutulta, kun taas toisinaan pitää mennä toiseen huoneeseen, kun ei kestä toisen naamaa tai mussutusta. Tasapainoilu oma tilan ja ajan ja yhteisen välillä jatkuu. Pitää uskaltaa mennä sen mukaan, miltä tuntuu, ja sanoa, mitä haluaa. Miksi se onkin välillä niin vaikeaa tietää, mitä haluaa? Siinä vaiheessa aina huolestun ja yritän urakalla kuulostella, mitä se sisäinen ääni sanoo. Sitä ei saa kadottaa...

Jos joku olisi kirjoittanut tällaista tekstiä mulle, kun kriisi oli vielä tuore, olisin nauranut hänet pihalle. Siksi tosi vaikea kirjoittaa mitään kuulostamatta jotenkin...omahyväiseltä? Kaikkitietävältä? Tässä pisteessä näyttää siltä, että meille kävi ihan hyvin, mutta eihän sitä tiedä, vaikka kaikki olis paljon paremmin nyt, jos olisin lähteny kävelemään. Turha jossitella. Jos on tyytyväinen nykyhetkeen, niin ok, jos ei, niin paree tehdä asialle jotain!