Tässä onkin aikaa ehtinyt vierähtää, kun käväisin reissussa. Oli helpottavaa olla vähän aikaa miettimättä koko sotkua. Tai no korjataan. Mietinhän minä sitä, mutta oli helpompi miettiä sitä etäältä. Lopputuloksena totesin, että sekä negatiiviset että positiiviset tunteet vahvistuvat. Mitähän sekin nyt sitten tarkoittaa ja kohtaako nuo ajatukset koskaan toisiaan, että syntyisi joku lopputulema?

Miehen teko tuntuu yhä käsittämättömän törkeältä. Varsinkin se, että houkutuksiahan riittää kaikille, mutta se on taas eri ihmisryhmä, joka tekee jotain. Ja totesin, että itse en kykenisi. Ensimmäiseen kertaan kynnys on korkealla. Mutta teko on raskauttava siinä mielessä, että siihen ei auta mikään tekosyy. Ei ryhmäpaine, ei vaikea nuoruus, ei humala, ei imartelu...koska se on kuitenkin itsestä kiinni, mitä tekee. Ja jos joku kykenee moiseen tekoon, on se sitä myös halunnut. Tämä taas ei nosta luotettavuuspisteitä. Jos on kerran kyennyt, kykenee toistamiseenkin.

Toisaalta tajusin jotenkin, että kaikesta tästä huolimatta se rontti taitaa rakastaa mua, niin hullua kuin se onkin. Mutta omat tunteet ovat vielä iso arvoitus. Ehkä jos en tiedä, se tarkoittaa, että en rakasta? Vai milloin sitten tiedän?

Huomenna vuorossa vasta toinen sessio. Tämä edistyy niin tuskastuttavan hitaasti! Koko homma lässähtää ennen kuin on päästy edes alkuun. Mutta jännittää huominen silti.