Heti aluksi, kiitos rohkaisevista kommenteista. Jo yksikin kovasti lämmittää mieltä. Ja kovin mielelläni kuulisin tarinoita siitä, miten muut ovat pettämiskriisistä selvinneet tai eivät ole...

Aika erilainen joulunaika tuli tälle vuodelle. Vietin sen aika tiiviisti omien sukulaisten ja ystävien kanssa ja nautin. Vaikka suurimman osan ajasta en jaksanut murehtia surkuhupaisassa tilassa olevaa avioliittoani, niin tietysti se aina tunki ajatuksiin, kun sitä vähiten odotti. Ja sitten mietin. Ja mietin.

Ja mietin, että miltäs musta nyt tuntuu?

Se on yllättävän hankala kysymys, johon ei tunnu löytyvän yksinkertaista vastausta. Tuntuu aika tyhjältä. Ainoa tunteenliikutus, mikä varastossa on, on aika ajoin tirskuvat kyyneleet, niitä pe*hana vie riittää! Toisaalta oon aika tyytyväinen nykyiseen olooni. Se johtuu pääasiassa siitä, että on oma koti (kovin keskeneräinen, mutta ei se haittaa), on töitä, on ystäviä, mukavaa tekemistä ja jonkinlainen kosketus taas siihen että kuka oikein oon. Mutta sitten on se kartoittamanton alue, jossa riehuu vihaa, kostonahalua, surua, pettymystä ja toivottomuutta. Mitähän sille tekisi?

Yritin katsastella, että löytyisikö jostain lämpimiä tunteita, ehkä jopa rakkautta. Mutta ei sitä tunnu löytyvän. Jotenkin tiedän, että se piileksii jossakin, mutta ei uskalla nyt millään tulla esiin. Ja järki pysäyttää heti sen suuntaiset ajatukset. Syy, miksi edes kiinnostaa jatkaa tuota pariterapiaa, on, että uskon, että se kyykkivä rakkaus ehkä vois nostaa päätään, jos sille antaa vähän aikaa ja rohkaisua. Pitäisi löytyä joku hetki, joku asia, joku näkymä, johon voisi tarttua ja kaivaa sitten sillä hetkellä se rakkaus esiin - tartuttaa se johonkin konreettiseen, jossa se pysyisi tallessa. Siihen hetkeen voisi palata ja todeta, että kyllä sitä rakkautta sittenkin tuntui taas.

Ja tosi vaikea kestää toisen itsesäälin puuskia. Tulin lomalta hyvällä tuulella. Vastassa sovittelevia ja hyvitteleviä eleitä pullollaan oleva mies, joka sitten vielä vähättelee ja morkkaa itseään. En oikein jaksanut kuunnella. Pitää pysyä erossa toisen tunnesotkuista, eikä murehtia toisen murheita, mutta mulle se on vaikeaa. Menen niin helposti mukaan. Jos toinen lähtee itkien, heti tekisi mieli jotenkin lohduttaa, vaikka se ei taida olla mun tehtävä tässä tilanteessa... Mikä on sitten ilkeyttä ja kylmyyttä ja mikä järkevää ja tervettä rajan vetoa?

Niin ne rajat, pitäisi vissiin piirrellä niitä, mutta ne on kovin häilyviä. Eräskin raja ylitettiin joku aika sitten ja se vähän harmittaa ja tuskin tulee toistumaan kovin lyhyellä aikavälillä. Onneksi sentään siitä pystyttiin puhumaan. Harmittaa siksi, että tuntuu, että annoin jotenkin periksi. Itselleni, en toiselle.

Neljän päivän päästä on taas istunto. Vissiin puhutaan siitä, miten haluaisin konkreettisesti meidän suhteen muuttuvan. Uh, taitaa tulla pitkä sessio...mutta ehkä hyvä pysähtyä miettimään, tuleeko siitä korjauslistasta ihan älytön jo lähtökohdiltaan. Että entä jos haluankin olla jonkun toisen kanssa, että tästä ihmisestä ei vaan irtoa sellaista suhdetta kuin haluaisin, tai itse en siihen tämän ihmisen kanssa pysty.

Että hyvää uutta vuotta! Toivottavasti tästä tulee edes hitusen valoisampi! Tai no tuleehan siitä, se oli mun uuden vuoden lupaus itselleni :)