Viime kerralla terapiassa puheeksi tuli, että jos halutaan suhteeseen kerran muutosta, niin yksi muutettava asia olisi, että opeteltaisiin keskustelemaan. Ei olla keskusteltu meidän suhteesta juuri koskaan, ei hyvinä eikä huonoina aikoina. Sitten on vaan tiuskittu ja kiukuteltu puuttumatta näiden ilmiöiden syntysyihin. No eihän se vie mihinkään.

Mies korottaa ääntä, kun on tunteet pelissä. Sitten minä menen heti lukkoon, ajattelen, että ei tässä voida keskustella, kun tuo toinen karjuu. Että antaapa karjua, jutellaan joskus toiste. Ja sitä "joskus toiste" ei vaan tule ikinä. Ite kilahdin tosin tässä yks ilta, kun tuli puhe vaikeista asioista ja toinen sanoo, ettei jaksa jutella. No voi jum...lauta! Jos tämän suhteen korjaamisen pitäisi olla molemmille nyt aika kärjessä prioriteettilistalla, niin silloin ei sanota, ettei jaksa jutella! Jotenkin pimeästi kaipaan sellasia yön läpi -keskusteluita. Oonko siinä ihan hakoteillä? Tietysti silloin väsyttää, mutta ehkä myös pääsee järkeilytason ohi, kiinni siihen, mitä todella tuntee tai ajattelee.

Niin, tai sitten väsyneenä tulee sanoneeksi jotain tyhmää ja riidellään ja mökötetään vain lisää.

Me ei siis oikeastaan ikinä riidelty. Se on huono juttu. Ei pääse tuulettamaan vaan kerää "katkeruuspisteitä".

Ratkaisua ei oikeastaan tähän asiaan löytynyt. Terapian jälkeen saatiin kyllä nahistelua aikaseksi monesta asiasta. Kaikki ärsytti toisessa. Kunnes sitten yks ilta saatiin istuttua ja juteltua (ja taas vollotettua), niin sitten helpotti vähäksi aikaa. Aina noina hetkinä vähän tuntuu, että toiseen saa kontaktin, että ehkä sillä sittenkin liikkuu jotain järkevääkin päässä ja tuo on se ihminen, jonka kanssa silloin joskus aloin seurustelemaan. Mutta sitten se ihminen taas katoaa johonkin.

Välillä on kypsyttänyt niin paljon, että tuntuis helpommalta vaan erota. Entä jos me ei vaan pystytä ikinä enää olemaan onnellisia? Vaikka mä voisinkin antaa anteeksi, niin toisenkin pitäis pystyä antamaan ittelleen anteeksi ja olemaan onnellinen ittensä kanssa. En aio murehtia tätä loppuelämäni jokaisena päivänä, en todellakaan!

Että hankalaa on. Tuossa yks ilta pitkästä aikaa yksikseni vollotin nukkumaan mennessä. Olikin tuntunut jo jonkin aikaa, että on paha olla, mutta se ei oikein pääse ulos. Vähän helpotti. Ei kai sitä auta kuitenkaan itselleen vähätellä, että vuosi sitten mulla oli ihmissuhde (avioliitto) ja siitä on enää hyvin vähän jäljellä. Tai sitä samaa ei oikeastaan enää ole ollenkaan. Ei se ole ihan pikku juttu.