On vierähtänyt jo hetki viime kirjoituskerrasta. Ja tänään tulee tasan puoli vuotta suuresta järkytyksen päivästä. Kuten avautumisen tasosta voi päätellä, se akuutti kriisi on koko ajan kauempana takana. Mieli kovasti haluaa palata johonkin tasaiseen arkeen, oli se sitten yksin tai erikseen tai jotain. Ei vaan jaksa myllertää koko ajan.

Oikeastaan paljonkin on tapahtunut. Se vaikuttaa toisaalta huolestuttavalta, että se itse pettäminen tuntuu koko ajan kaukaisemmalta. Mielikuva siitä ei pyöri koko ajan silmien edessä. Vaikea yhdistää sitä tähän päivään ja tuohon samaan ihmiseen. Toisaalta muistaa elävästi sen järkytyksen tunteen, että toinen ei olekaan yhtään sellainen kuin on kuvitellut, vaan ihan sekaisin oleva ihmisrukka, joka on paljon ällöttävämpi ja typerämpi kuin koskaan saattoi pelätä. Sellainen, jonka kanssa elämän jatkaminen olis kerta kaikkiaa tyhmää! Miten ihmeessä mun mieli sitten kuitenkin on nyt laantunut ja olis valmis unohtamaan tuon, tai ainakin jotenkin elämään sen kanssa. Koska ääni takaraivossa muistuttaa, että samanlainen katastrofi voi tulla eteen koska vaan, jos tässä kelkassa jatkat. Että älä unohda sitä järkytyksen tunnetta...

Eli aika sekavaa. Käytännössä se ei näy päällepäin oikeastaan mitenkään. Päälle päin mun käytös on lepsuuntunut. Toisen seura on ihan mukavaa, voin jopa päästää lähelle, jos se sillä hetkellä ei tunnu huonolta ajatukselta. Mutta jonkin asteinen sisäinen syyttävä ääni silti seuraa mukana. Koska en haluaisi todellakaan taas herätä samasta tilanteesta ja ajatella, että kyllä silloin viime kerralla mun olis pitänyt jo tajuta lähteä ja miten PYSTYIN  painamaan asian villaisella?

Oonko vaan niin heikko, että oon valmis jatkamaan, vai oonko niin vahva, että pystyn jatkamaan?  Vai, oonko niin heikko, että luovutan, tai niin vahva että lähden?