Aurinko paistaa ja ihana kevät on tullut, kuka jaksaa murehtia näin synkkiä asioita? No, minä, kun pakko on. Tänään jännitti mennä taas puhumaan yksin uudelle ihmiselle. Olin niin jotenkin herkillä ennen tapaamista, että meinasin alkaa vetistellä jo odotushuoneessa. Olon teki tukalaksi myös se, että odotushuoneen mies näytti jotenkin hämärästi tutulta ja tuntui surulliselta, että entisiä tuttuja alkaa nähdä tällaisissa merkeissä. Enkä todellakaan halua itseäni kovin monen näkevän tuossa jamassa. Olin odottanut tätä omaa istuntoa aika hartaasti ja toivonut, että möykky alkaisi jotenkin mureta rinnasta ja olo helpottaa.

Aluksi tuntui vaikealta taas selittää kaikki. Sitten terapeutti alkoi tuntua ihan sellaiselta, jolle voi puhuakin, ja lopulta tuntui, että miten sen ja senkin asian unohdin sanoa. En kestä liian empaattisia terapeutteja. Kun oon niin herkkis, niin sitten mulla menee ihan pillittämiseksi. Nyt sen sijaan sain ymmärtäväisiä kommentteja ilman turhaa päivittelyä. Mutta hiton vaikea mun on oma-aloitteisesti kertoa mitään.

Mulle ehdotettiin EMDR-terapiaa trauman käsittelyyn. Traumani on siis tämä pettämisen (ja sen laajuuden...) yhtäkkinen paljastuminen. Vähän epäilyttää ja hermostuttaa, en tiedä, mitä ajattelisin siitä, että se perustuu silmänliikkeisiin ja muuhun, joka ei kuulosta niin kovin tieteelliseltä, mutta ei kai se haittaa, jos kokeilee, ja moni on siitä apua saanut. Yritetään purkaa tapahtunut "normaaliksi" muistoksi.

Mulla piirtyy silmiini pari hetkeä. Se hetki, kun olin kaupungilla ja sain puhelimitse ekat huonot uutiset mieheltä, että nyt on asiat pielessä. Siitä menin jo ihan sekaisin. Toimin silti jäätävän rauhallisesti, enkä vielä kertonut kenellekään. Vähän ajan päästä päästiin naamatusten juttelemaan miehen kanssa, ja se on se toinen kuva mun mielessä, ja siihen liittyy fyysisiä tuntemuksia. Vilunväristyksiä, itkua, ahdistusta, maailma romahtaa, oksettaa. Kolmas kuva mun mielessä liittyy itse pettämiseen, kuvittelen mieheni toisen naisen kanssa. Ja tämä on se kuva, joka pompsahtaa silmieni eteen toistuvasti. Varsinkin silloin, kun olen yksikseni ja etäällä miehestä. Siitä jää huono fiilis päiviksi ja ajatukset kiertää samaa rataa. Jos keskustelut koskevat pettämistä ja pyörivät eron ympärillä, silloin toistuvat nuo kuvaamani fyysiset oireet.

Joten aika tavalla olen valmis kokeilemaan mitä vaan, mistä olisi apua. Ensi viikolla jatkuu pariterapia. Omat istunnot ja ensimmäinen EMDR-sessio on muutaman viikon päästä.

Miehen kanssa on käyty taas hankalia keskusteluja. Menin eilenkin ihan lukkoon. Tuntuu huojentavalta, että ollaan vähän edistytty keskusteluissa, kumpikin saadaan sentään jotain sanottua. Mutta miehen paatos ja syyllistäminen (jonka ehkä vain kuvittelen) saavat mut ihan lukkoon. En saa sanaakaan suustani. Ennen kuin hetken päästä. Ja silloin miehen tunteellisin (ja avoimin) hetki on jo mennyt ohi. Tällä hetkellä ei ehkä niin kiinnostakaan tuo meidän suhteen vatvominen, kun haluan keskittyä taas vaihteeksi siihen, mitä omassa päässä tapahtuu.

Joten ensi viikkoa odotellessa. Mistähän sitä nostaisi älänmölön seuraavassa sessiossa...