Nyt tarkistin kalenterista, terapoimaan mennään taas ensi viikolla. Pitäis keksiä, mistä halutaan puhua. Mulla oli jonkinlaisen välitilityksen aika eilen ja kirjoitin miehelle taas kirjeen. Kirjoitin ihan kaiken, mitä vain mieleen tuli. Lähinnä kyseessä oli omat negatiiviset tunteet ja epäilykset. Yritin kai muistuttaa, että mikään ei vielä oikeasti ole hyvin. Ehkä sillä yritin taas pahoittaa toisen mielen? Vai yritinkö vaan suojella isommalta pettymykseltä, jos tää ei johdakaan mihinkään? Ainakin tarkoituksena oli tyhjentää mielen jätesanko. Ja mieuusti toisen niskaan.

Uskonko todella, että tämä ei tule enää koskaan toistumaan? Onko reilua sanoa toiselle, että nyt on sun anteeksiannot käytetty, enää ei ole varaa mokata? Koska niinhän sen olis pitänyt olla alusta asti. Jos annan anteeksi tämän, miten voin kieltää anteeksi antamasta sitten jotain muutakin? Ei, en usko sisimmässäni, että loppuelämä olis sitten virheetöntä. Mutta onko kenenkään?

Keskusteluissa aina palataan siihen kysymykseen, että voinko antaa anteeksi. On tosi ristiriitaista samalla antaa ymmärtää, että tekoa ei voi antaa anteeksi, mutta toivoisi silti, että tästä tulisi vielä jotain. Siksi on tosi vaikea lähestyä asiaa mitenkään rationaalisesti.

Uskon, että jollain tasolla en varmasti pysty antamaan anteeksi. Siitä kertoo kai se, että haluaisin, että tätä ei unohdeta ja että toinen ei millään tasolla pääse helpolla tästä. Mutta riittääkö mikään? Jatkanko rankaisua aina vaan?Jollakin tasolla uskon, että voin antaa anteeksi. Se olis aika olennaista jo mun oman mielenterveyden kannalta. En mä tätä nyt aina voi jaksaa miettiä ja hautoa. Millään tästä ei saa enää sellaista suhdetta, että voisi katsoa toista kuin pulmusta ja nostaa jalustalle.

Ja se viha. Se on laantunut, mutta aika ajoin nostaa päätään. Hemmetin k**iaivo ja p**kapää ei osannut arvostaa mua silloin, kun sillä olis ollut vielä merkitystä.

Aika vaikea tästä on päästä tasapainoseen tilanteeseen, jossa molemmat olis yhtä arvokkaita, ei olis pahista ja hyvistä. Epätoivo iskee, en usko tulevaisuuteen ja viha kalvaa. Turhauttavaa huomata, että vaikka edistystä on tapahtunut puolen vuoden aikana, silti ajatusten peruskehä on sama. Pääseekö tästä irti muuta kuin lähtemällä?