Rehellisesti sanottuna en edes muista milloin meillä on seuraava terapiakerta. Eli en kovin aktiivisesti ajattele noita juttuja tällä hetkellä. Enemmän aivokapasiteettia vie tällä hetkellä työ, enkä oikein saa nukuttua hyvin sen takia. Aviokriisi ei vie yöunia, mutta työt vie...mitä siitäkin sitten pitäisi tai voisi päätellä, en tiedä. Ehkä hyvä niin?

Ollaan jatkettu epämääräistä tapailua ja se tosiaan tuntuu epämääräiseltä, vailla päämäärää. Mietin jo klassista kysymystä, että mihin tämä oikein vie? Oonko oikeasti päässyt asian yli vai vain lakannut ajattelemasta sitä aktiivisesti, eli lakaissut sen johonkin piiloon? Onko se hyvä vai huono asia? Välillä läheisyys on ok ja kaipaan toisen seuraa, välillä ärsyttää kaikki. Eniten ehkä ärsyttää toisen lällyily. Ennenkin se lällyili, nyt vaan tuntuu siltä, että jos se teki sitä ennenkin ja totuus oli toinen, niin ei viitsis nyt samalla tavalla...ei tunnu uskottavalta tai aidolta. Mutta sehän nyt on fakta että en tosiaan oo mikään romantikko. Jos olisin, niin saiskohan sitä suhteesta jotenkin enemmän irti?

Paljonkos sitä rakkautta tarvitaan avioliittoon? Saatan ehkä rakastaa, välillä ajattelen, että tuo mut kuitenkin tuntee ja ymmärtää edes joten kuten. Hyväksyy kumminkin. Tunnen sen, liiankin hyvin. Toisaalta pelottaa, että eikös tämä juuri opettanut, että en sittenkään tunne sitä yhtään? Entä jos me nyt yritetään alottaa alusta, niin pitäiskö mun olla rakastunut? Onko se edes mahdollista? Pitäiskö mun ajatella toisesta, että vitsit se on ihana ja että sille ois joku erityinen, lämmin sopukka mun sydämessä? Että sydän pamppailis, kun nähdään? Emmätiiä. Sitäkin pelkään, että toinen vain kuvittelee rakastavansa, sitten tapaa toisen, johon oikeasti rakastuu ja siinäpä se sitten menee. Että monet asiat pelottaa, en luota, oon epävarma. Niin itsestäni kuin toisestakin.

Oisko jonkun toisen kanssa helpompaa, sittenkin? Ei tuntuis tällaselta taistelulta. Vai onko mikään ikinä helppoa?

Ihan harhaa ajatella, että "meidät on tarkoitettu yhteen" tai että "jos selvitään tästä niin selvitään mistä vaan"...ainakin mun mielestä. Jos aina pitää vaan selvitä tai ollaan "passiivisesti" kohtalon ohjaamina yhdessä niin ei se hyvältä kuulosta.

Yksi iso kysymysmerkki on vielä se osa-alue, jolla oon tullut pahiten loukatuksi. Helppo ratkasu ois siirtyä suoraan toimeen ilman tuumausta, mutta se ei todellakaan ole hyvä idea. Ja siihen voi kaikki vaikka kaatua. Pohjimmiltani kuitenkin ajattelen tällä hetkellä, että sillä saralla toisella ei ole kaikki kohdallaan, otan sen itseeni, tunnen itseni esineeksi ja objektiksi ja on vaikea jotenkin sietää sitä, että toiselle tulee hyvä olla. Tai että pystyisin itse avoimesti näyttämään, että nautin. Koska jonkin sortin suojamuuri tässä on koko ajan pystyssä. Ja noissa hommissa se ei toimi. Niinpä sitä muuria pitäis käydä jossain vaiheessa kaatamaan, jos se käy ajankohtaiseksi.

Sekavaa...huomaa, että kun ei paljon näitä asioita ajattele, niin ei edistymistäkään tapahdu. Asiat vaan ajautuu johonkin suntaan, eikä se välttämättä ole oikea.