Päättelisin tämänpäiväisen toisen terapiaistunnon pohjalta, että mun mieli on sitä mieltä, että eihän tätä jaksa enää vatvoa. Tunsin itseni ihan lapselliseksi, kun huomasin vältteleväni vastaamasta kysymyksiin ihan täysin rehellisesti ja avoimesti. Ehkä kroppa sanoi siinä vaiheessa stop, että äläpä nyt yritäkään miettiä näitä, kun mä en jaksais enää vollottaa! Koska siihenhän se aina johtaa. No, piti sitä itkeä muutenkin. Mutta ihme homma.

Ihan fiksuja kuitenkin taas terapeutti jutteli. Sitä samaa edelleen, että vie aikaa, että tästä oikeasti selviää. Aika paha kysymys minusta oli, että miten tämä on mun mielestä vaikuttanut mun naiseuteen tai itsetuntoon? Itsetuntoon kai siinä mielessä, että on tullut joku tarve vahvistaa sitä, todistella itselleen, että pärjään yksinkin (tietysti). Ja jotenkin on elänyt kuin joku huppu päässä, kun meillä on mennyt huonosti. Unohtanut, että kukas minä oikeastaan olen. Vaikka haluaisin ajatella, että ei tämän mun käsitykseen itsestäni naisena ole vaikuttanut, niin taitaa se vastaus kuitenkin olla toinen. Tietysti sitä ihan pohjimmiltaan ajattelee, itseltään salaa, että teinkö sittenkin jotakin väärin, kun toisen piti hakea jännitystä jostain muualta? Mutta haluan ajatella, että se on sen toisen ongelma, ei mun, vaikka tietysti parannettavaa meidänkin välillä oli.

Ja sitten käytiin läpi kasvuhaasteita niin pettäjän kuin petetyn osalta. No, mun suurin haaste taitaa tällä erää olla, että jaksaisin olla avoin ja käydä tätä läpi, enkä vaan alkais esittää viileetä. Mutta toinen tosi vaikea haaste on hyväksyä sitten kumppanin tarpeet. Vaikka toinen onkin ollut törkeä, niin ei se poista sitä, että jos yhdessä aiottaisiin jatkaa, niin tarpeita meillä molemmilla on. Mutta miten sitten ottaa vastaan toisen toiveita tai pyyntöjä alueella, jossa on tullut niin julmetun pahasti loukatuksi? Voin vain kuvitella, että kivinen on tie...

Omien rajojen etsintä on kanssa ajankohtainen haaste. Pitäis sanoa heti, jos joku menee yli oman sietokyvyn. Tällä hetkellä kaipaisin ehkä vähän enemmän omaa aikaa (kyllä, me on nähty melkein joka päivä, joka nyt tuntuu aika tyhmältä) ja tilaa. Vaikka sanoin, että halaaminen on ok (vaikka itse olen kuin puupökkelö), niin ehkä se ei sittenkään ole, tai ehkä ei niin usein? Kaipa elämässä pääsis aika pitkälle, kun oppis sanomaan sen, mitä ajattelee ja miltä tuntuu.

Tiedättekö, miten ilmaistaan rakentavasti vihaa? Minä en! Mutta sekin ihme pitäisi kuulemma oppia! Mun viha on mököttämistä ja kirjeiden kirjottamista. En osaa huutaa, alan kuitenkin itkeä. Ja ei, en ole ihan niiiiin reppana, miltä tämä kuulostaa...hieman vain...tunteellinen. Tai sitten vihaisena sutkauttelen ilkeyksiä. Että mikä ihme voi olla rakentava tapa? Olisi pitänyt kysyä...

Toivottavasti pääsen tästä käsittelyuupumuksesta. Nimittäin jos haluan jatkaa. Kun en vieläkään tiedä. Välillä olin jo varma, että haluan ainakin yrittää kaikkeni, mutta siitäkään en ole satavarma joka päivä, en ehkä edes joka toinen. Ehkä se kuuluu asiaan. Mutta jääräpää kun olen, niin jos päätöksen teen, niin siinä pysyn. Joten ehkä olis jo jonkun sortin päätöksen aika? Säästyis energiaa ainakin siltä pohdinnalta, että yrittääkö vai ei.