Kaikenlaista on taas pyörinyt mielessä. Jostain kummasta ajatuksiin tuppaa taas negatiivista ainesta. Eli nämä perinteiset: miten toinen on voinut olla niin kamala ja tehdä jotain tällaista, voiko toiseen enää ikinä luottaa, entä jos se tekee tän taas kymmenen vuoden päästä uudestaan, oisko parempi alottaa vaan kokonaan uus elämä, miten voin kohdella itteäni niin huonosti, että edes kuvittelen, että jotain toivoa vielä ehkä joskus mahdollisesti saattais olla ihmisen kanssa, joka on loukannut mua enemmän kuin kukaan koskaan?

Eli kovin paljon edistystä ei voi tältä väliajalta raportoida. Kahvia kuluu, työt edistyy, ja muuten on ihan mukiin menevää meininkiä, mutta pään sisällä joku sutii tyhjää. Ei vaan pääse eteenpäin. Jotenkin omat "reippaat" hetket vie vähäksi aikaa eteenpäin ja tuo positiivista mieltä, mutta sitten jostain vaan tulee taas tuo mörkö. Ja tiedän, että se johtaa kikutteluun ja vihaiseen käytökseen, sitten kun tämän koko sotkun aiheuttajan taas seuraavan kerran näen. Ja se vie aina taas kauemmaksi siitä utopistisesta ajatuksesta, että kyllä meillä varmaan kohta on taas kaikki ihan hyvin. No ei taida olla!

Että helpompi ois vaan heittää kaikki entinen romukoppaan ja rehellisesti alkaa katsella uusia meininkejä. Tai lähinnä pitäisi tuijotella omaan napaan aluksi, heh. Uskon ihan täysillä kyllä siihen, että itsensä kanssa pitää olla mukavaa ennen kuin parisuhteesta voi tulla mitään. Eli ehkä kaikissa kliseissäkin on jokin totuuden siemen? Ei kai ne muuten pysyis hengissä noin sitkeästi?

Eli päivä kerrallaan ja lippu korkealla ja antaa ajan parantaa ja sitä rataa. Tää lähtis nyt kuitenkin hakemaan uuden kupin kahvia! Ja toivoo, että joku edistysaskel tapahtuis pääkopassa. Mutta toisaalta se pelottaa: sehän tarkottaa, että tässä pitäis jotain oikeasti päättää!