On ollut muka niin kiire, ettei ehdi pureksimaan asioita. Sen huomasi taas terapiassakin. Viime kerrasta oli noin kuukausi ja tuntui, ettei tässä välissä ole tapahtunut muka mitään. Tarkemmin mietittynä fiilikset on olleet taas aavistuksen tasaisemmat, mutta myös pessimistisemmät. Lähinnä kai sen takia, että se kysymys, pääseekö tästä koskaan yli, on ollut mielessä.

Terapeutti ehdotti mulle, että käsittelisin tätä "traumaa" myös yksikseen jonkun toisen terapeutin kanssa, sanoin harkitsevani asiaa. En ajatellut olevani niin kovin traumatisoitunut ja se aiempi yksin juttelu ajautui jotenkin sellaisille urille, että en jaksanut, tai ei kiinnostanut, jatkaa sitä. Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että ei se ota jos ei annakaan. Voihan sitä kokeilla. Jos on joku keino, joka auttaa mua pääsemään tästä paremmin yli, niin eikö sitä kannata kokeilla? Terapeutti sanoi, että traumaksi voi ajatella sellaista tapahtumaa, joka tuntuu, että se olis tapahtunut eilen, vaikka siitä olis jo kauankin aikaa. Mielessä on voimakkaana ja täysin elävänä se järkytys, eikä se yhtään laimennu. Sillä tavalla kai ajattelen tästä pettämisen paljastumisesta. Vaikka järki sanoo, että onhan siitä jo aikaa ja voisi kai sitä yrittää päästää irti asiasta, tapahtunut mikä tapahtunut, ne samat ajatukset ja samat tunteet palaavat vaan uudestaan mieleen, eivätkä oo kyllä yhtään laimenneet! Hirvein hetki oli ehkä se, kun tajusi, mistä toinen oikein puhui ja asia konkretisoitui itselle. Oksettavaa.

Siksikin haluan yrittää sitä yksin juttelua, koska oon nähnyt lähipiirissä, miten se voi auttaa trauman käsittelyssä. Kiusattu puhui yli kymmenen vuotta vanhoista tapahtumista niin kuin ne olis juuri tapahtuneet ja samanlaisella vihalla ja katkeruudella. Kuulosti karmealta. Mutta niin se vaan on alkanut sulaa sekin möykky, kai.

No mutta entäs meidän suhde? Tai mikä se nykyään onkaan... Nyt mietittiin sitä, onko meillä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia, halutaanko me elämältä ylipäätään samanlaisia asioita, vai tuleeko tää olemaan ainaista taistelua ja kompromissin vääntöä.Tämä oli itselleni yllättävän tunteikas aihe. Oon samalla tavalla purskahtanut itkuun vain kun juttelin lapsuuden kodin ongelmista ja sitten tästä. Ei olla ikinä suunniteltu mitään tai haaveiltu mistään. Mitä elämää se sellanen on? Aika päämäärätöntä. Kyllä sitä nyt haaveita pitää olla! Toinen juttu oli meidän kyky (tai huono kyky) tehdä päätöksiä, sitten mitkään asiat ei etene ja elämä junnaa paikoillaan. Elämästä kuitenkin haluaisi saada jotain irtikin, sitä elämää, eikä vain jahkailua.

Jostain naistenlehdestä on jäänyt mieleen juttu, jossa joku mies sanoi, että ei ennen uutta suhdettaan tiennyt, että naisen kanssa voi elää rauhassakin! Että kaikesta ei tarvitse riidellä ja vääntää. Jotenkin tuo lause on ollut mun mielessä ja oon miettinyt, miksi kaikki on tuntunut niin raskaalta? Entä jos me ei vaan sovita yhteen ja tehdään elämästämme surkeaa olemalla yhdessä? Vai onko ongelma ollut kunkin yksilön pään sisällä?

Heh, ihan sivuhuomautuksena, kyllä naistenlehdet on ihan hyödyllisiä, kyllä miestenkin kannattaisi niitä lukea :) Niissähän on arkipäivän keinot itsensä tsemppaamiseen, suhdevinkit, terveen elämän ohjeet, ihmiset jakaa kokemuksiaan ja muuta elämisen laatuun vaikuttavaa - hömppää. Mutta on siinä aina jokunen itukin seassa!

Mutta naama peruslukemille - en tosiaan tiedä taaskaan tuleeko tästä enää suhdetta. Halua olisi korjata kaikki, mutta en tiedä onko se edes mahdollista ja jos olisikin, en tiedä onko lopputulos vaivan arvoinen. Ihana aviomies, antoi ainutlaatuisen lahjan, trauman, ihan yllättäen ja pyytämättä.