Kyllä se taitaa olla niin että yhä sitä kiertää samaa ympyrää. Jostain syystä viime aikoina oon palannut taas lukemaan samoja "selviytymistarinoita" kuin noin vuosi sitten. Niiden sanoma on jokseenkin lohduton. Että ne jotka on eronneet on onnellisempia (keskimäärin) ja vaikka pysyis yhdessä ja menis ok, niin silti jää jokin kaivamaan.

Mun teoria on, että kaivaa se joka tapauksessa, erottiin tai ei. Ei ehkä maailman optimistisin teoria, myönnetään. Mutta samat luottamusasiat mun pitäis käsitellä kuitenkin. Oon takonut päässäni mentaliteettia, että pitää pärjätä yksin, ja mistä muusta se kertoo, kuin että en luota keneenkään tai että kukaan vois auttaa tai jakaa asioita. Oon yksin elämäni ja itteni kanssa. Elämästä tulee silleen aika rajottunutta ja yksinäistä... Joten tästä pitää joka tapauksessa tarpoa yli, ei ympäri.

Eilen taas jouduin totetamaan, että tällä hetkellä mies yrittää enemmän kuin minä. Ja eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kaikki tai ei mitään. Jos en oo täysillä mukana niin ei kannata olla mukana ollenkaan. Jos ei yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Ihan hysteerisen hölmöä ruikuttaa ensin että suhteeseen pitää panostaa ja sitten ei itse panosta.

Mietinnän paikka, jälleen. Ehkä sitä tässä nyt käy läpi kaiken mahdollisen, jotta uskaltaa yrittää uudestaan.

...ja vastauksena kommenttiin: kliseistä kuin mikä, mutta et voi syyttää itseäsi toisen tekemisistä. Peiliin voi katsoa, mutta silti se on se toinen joka on mokannut. Muu kaikki onkin sitten epäselvempää... Rohkeutta ja jaksamista nostaa kissa pöydälle!