Tänään oli ihan hyvä sessio, vaikkei kovin syvissä vesissä uitukaan tällä kertaa. Puhuttiin siitä, miten määrittelisimme meidän tilan nyt. Ei, me ei seurustella ja varsinkaan ei olla aviopari! Sormusta en oo pitänyt puoleen vuoteen. Tiedän, se ei tee musta yhtään vähemmän naimisissa olevaa, mutta se sormus edustaa mulle nyt suurta huijausta. Ehkä meidän tila on "epämääräistä tapailua". Ystäviäkään ei olla eikä kämppiksiä.

Eniten tänään ehkä sattui, kun toinen kertoi, että ei ole uskaltanut antautua suhteeseen niin kuin olis halunnut ja on pitänyt itsensä jotenkin irrallaan. Käänsin tämän heti päässäni niin, että jaahas, ei ole mies arvostanut mua ja mun rakkautta! Ehkä se sitten jättää tilaa pettämiselle ja sen järkeilemiselle, ei kai siihen muuten pysty? Kyllähän se loukkaa ja julmetusti. Että silloin, kun kuvitteli, että meillä on kaikki vielä hyvin, toisella oli jo iso salaisuus ja asiat todellakaan eivät olleen mallillaan. Terapeutti vertasi tätä paljastusta siihen, että vuosien mittainen suhde olis paljastunut mulle. Näinhän se on. Niitä pettämiskertoja kun oli useita. Vuosien valehtelu kerralla päin naamaa. Taitaa jäädä arvet.

Minulta kysyttiin, mitä ajattelen omasta osuudesta tähän kriisiin? Kun toinen sanoo, että kaikki johtuu sen omista ongelmista eikä meidän parisuhteesta, se on helppo uskoa. Nimenomaan helppo. Koska paljon vaikeampaa on miettiä, että olisinko oikeasti voinut tehdä jotain toisin, käyttäytyä eri tavalla, auttaa toista avautumaan tai hakemaan apua. Itse asiassa yritin kyllä auttaa, kun näin että toista ahdisti, vaikken silloin tiennytkään tarkalleen, että miksi. No, ei se johtanut mihinkään. Niinhän se menee, että ei toinen ota apua vastaan ennen kuin ite kokee siihen tarvetta, tai shokkiherätyksen. Mutta on kai se vähän turhaa jossitella, että mitä olisin voinut tehdä? Enköhän tehnyt kaiken mihin kykenen. Se on sitten eri asia, että miten meidän molempien pitäis oppia hoitamaan parisuhdetta jatkossa.

Irrallisuus...miten voi olla läheisiä ja säilyttää se läheisyys? Että olisi yksi ihminen, jolle uskaltaisi kertoa pöljimmät ja pimeimmätkin ajatukset? Että ei ole tarvista pitää salaisuuksia? Onko tämä vaan jotain haihattelua vai oikeasti mahdollista?

En vain millään halua löytää itseäni taas siitä tilanteesta, että toiseen ei saa mitään kontaktia, kerjään huomiota, kiukuttelen, toinen käyttäytyy huonosti, läheisyyttä ei ole ja kaikki pelkkää ankeaa suorittamista.