Yllätin eilen itseni sillä, että illalla kikattelin mieheni kanssa ja kävimme puhelinrumbaa kuin seurustelua aloittelevat teinit. Soitto toiselle, jutustelua, kun tuli niin hauska tai tärkeä juttu mieleen. Kohta sama uudestaan. Ja tämä sen jälkeen kun olimme viettäneet kaupungilla pari tuntia kinastellen aina niistä samoista asioista kuin ennenkin.

Sitten tietysti, kun huomasin, että eilenhän oli kivaakin, ajattelin, että saako sitä olla kivaa vuoden päästä kriisin alettua? Menikö kaikki liian nopeasti? Jos kaikki mahdolliset mieleen tulleet asiat on puitu, niin jäljellä on enää tunteiden esiin kaivaminen ja haavojen parantelu. Siihen tarvitaan aikaa, eikä sitä saa sivuuttaa. Eikä se välttämättä onnistu. Mutta kurjuudessa rypeminen tuskin auttaa siinäkään hommassa, missäpä se auttaisi.

Mutta siis: yritän pysyä positiivisella raiteella turhia murehtimatta, mutta silti kiirehtimättä. Katsotaan.