Kummallista.

En oikein osaa sanoa, mitä silloin päässä oikeasti liikkuu, kun katson toista ja mietin, mitä hän on tehnyt. Aiemmin se sai pahoinvoivaksi ja "maailma kaatuu" -tunteen päälle. Vieläkin asia ällöttää, tuskin koskaan lakkaa ällöttämästä, mutta tunnereaktiota ei tule. Lähinnä ajatus liikkuu jotenkin tulevaisuuteen. Että luottamuksen ei voi sanoa vielä olevan mitenkään satavarma noin pitkällä tähtäimellä. Jossain on pieni ajatus siitä, että jos toinen on voinut joskus tehdä noin, niin mitä yllätyksiä sitä vielä voikaan tulla?

Yhdessäolo perustuu nyt sille olettamukselle, että kriisistä on päästy yli, asiat selvitetty, ja vastaavaa ei vaan enää tapahdu. Sehän pitäis olla perusolettama noin muutenkin. Jos luottamus vielä uudelleen samalla tavalla petettäisiin, sitä en varmaan kyllä enää kestäisi. Siinä menis mun uskon raja. Toivottavasti sitä ei tartte koskaan kohdata.

Eli vaikka ensivaikutelma on että hyvin menee, on pohjalla vielä pieni epäluulo. Ehkä on ihan hyvä ettei ole liian sinisilmäinen?

Pahempi kolo jäi ehkä huumorintajuun. En kestä enää kaksimielisiä vitsejä. Ihme juttu.

Yhdessä asuminen on ajoittain tuntunut tosi tutulta, kun taas toisinaan pitää mennä toiseen huoneeseen, kun ei kestä toisen naamaa tai mussutusta. Tasapainoilu oma tilan ja ajan ja yhteisen välillä jatkuu. Pitää uskaltaa mennä sen mukaan, miltä tuntuu, ja sanoa, mitä haluaa. Miksi se onkin välillä niin vaikeaa tietää, mitä haluaa? Siinä vaiheessa aina huolestun ja yritän urakalla kuulostella, mitä se sisäinen ääni sanoo. Sitä ei saa kadottaa...

Jos joku olisi kirjoittanut tällaista tekstiä mulle, kun kriisi oli vielä tuore, olisin nauranut hänet pihalle. Siksi tosi vaikea kirjoittaa mitään kuulostamatta jotenkin...omahyväiseltä? Kaikkitietävältä? Tässä pisteessä näyttää siltä, että meille kävi ihan hyvin, mutta eihän sitä tiedä, vaikka kaikki olis paljon paremmin nyt, jos olisin lähteny kävelemään. Turha jossitella. Jos on tyytyväinen nykyhetkeen, niin ok, jos ei, niin paree tehdä asialle jotain!

Nyt oikeastaan puhuttiin itse kriisistä aika vähän ja puitiin enemmänkin ihan "normaaleja" kommunikaatioasioita. Miten suhteessa kun on kaks ihmistä on kans kaks erilaista tapaa ilmaista itseään ja tapaa kuunnella.

Eivätkä pyytäneet enää tulemaan uudestaan :) Apua, nyt ollaan omillaan. Mutta jos jatketaan puhumista tähän malliin, niin eiköhän me selvitä! Ja jos ei, voi apua hakea uudestaan ulkopuolelta.

Vaikka välillä tulee aina takapakkia ja tulee kyseenalaistettua koko yhdessäolo ja selvitäänkö tästä, niin niitäkin tulee koko ajan harvemmin. Siinä samalla usko siihen, että tosiaan selvittiin, kasvaa. Mutta ainakin vielä se kytee mielessä, että milloin vaan voi tapahtua mitä vaan. Ei elämä mene itsekseen tasaisena eteenpäin. Ja parisuhteen eteen pitää tehdä töitä.

Lisäys: Kiitos kommentista, ja kommenteista ylipäätään. Hankalaa todella on ollut, mutta en usko että olo olisi parempi, jos olisin lähtenyt litomaan ja jättänyt asian puimatta. Se olisi siinä mielessä ollut helpompaa, että toista olisi voinut ajatella pelkästään "pahana". Mutta kaikissa meissä on ne hyvät ja huonot puolemme. Todennäköisesti kerron kuulumisia jatkossakin, vaikka terapia tällä erää loppui, ei tämä tarina silti ole vielä lopussa.

Mun teoria on, että kaivaa se joka tapauksessa, erottiin tai ei. Ei ehkä maailman optimistisin teoria, myönnetään. Mutta samat luottamusasiat mun pitäis käsitellä kuitenkin. Oon takonut päässäni mentaliteettia, että pitää pärjätä yksin, ja mistä muusta se kertoo, kuin että en luota keneenkään tai että kukaan vois auttaa tai jakaa asioita. Oon yksin elämäni ja itteni kanssa. Elämästä tulee silleen aika rajottunutta ja yksinäistä... Joten tästä pitää joka tapauksessa tarpoa yli, ei ympäri.

Eilen taas jouduin totetamaan, että tällä hetkellä mies yrittää enemmän kuin minä. Ja eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Kaikki tai ei mitään. Jos en oo täysillä mukana niin ei kannata olla mukana ollenkaan. Jos ei yritä, niin ei voi mitään saavuttaakaan. Ihan hysteerisen hölmöä ruikuttaa ensin että suhteeseen pitää panostaa ja sitten ei itse panosta.

Mietinnän paikka, jälleen. Ehkä sitä tässä nyt käy läpi kaiken mahdollisen, jotta uskaltaa yrittää uudestaan.

...ja vastauksena kommenttiin: kliseistä kuin mikä, mutta et voi syyttää itseäsi toisen tekemisistä. Peiliin voi katsoa, mutta silti se on se toinen joka on mokannut. Muu kaikki onkin sitten epäselvempää... Rohkeutta ja jaksamista nostaa kissa pöydälle!

Vaikeinta varmaan on just se eteenpäin katsominen niin, että se olis aitoa. Kovasti haluais niin tehdä, mutta vieläkin jarruttaa tämä koko kokemus tästä kriisistä ja se, että tunteet eivät ehkä ihan ole tulleet perässä. En tiedä tuleeko tästä enää ikinä sellaista suhdetta kuin toivoisin. Jos ei tule, niin sitten varmaan pitää lähtä eri suuntiin. Mutta mikä se on se koeaika...eikö sen pitänyt jo loppua... Että loppuuko tämä ikinä, jos suhdetta ei lopeta?

Yhteenvetona voisi kai sitten todeta, että vaikeaa se yhä vaan on. Helpompaa siis olis elämä jos kukaan ei ikinä mokais, mutta sellastapa se elämä just ei ole. Että yritettävä vaan pitää häntä pystyssä ja mennä sillä mitä on, keskittyä hetkeen ja varmistaa se, että se hetki on itselle merkityksellinen. Etten elä jonkun muun elämää.

Sitten tietysti, kun huomasin, että eilenhän oli kivaakin, ajattelin, että saako sitä olla kivaa vuoden päästä kriisin alettua? Menikö kaikki liian nopeasti? Jos kaikki mahdolliset mieleen tulleet asiat on puitu, niin jäljellä on enää tunteiden esiin kaivaminen ja haavojen parantelu. Siihen tarvitaan aikaa, eikä sitä saa sivuuttaa. Eikä se välttämättä onnistu. Mutta kurjuudessa rypeminen tuskin auttaa siinäkään hommassa, missäpä se auttaisi.

Mutta siis: yritän pysyä positiivisella raiteella turhia murehtimatta, mutta silti kiirehtimättä. Katsotaan.

Mutta vastauksena kommenttiin, pahoittelut tosi hitaasta vastauksesta, että on mieskin puhunut erosta. Lähinnä se on pohtinut eroa sen takia, että voiko tästä ylipäätään päästä yli, kumpikaan. Se on jotenkin helpottavaa, että sekin on pohtinut tuollaista. Osoittaa, ettei se liitele ihan jossain eri sfääreissä, vaan melko realistisesti voi asiaa katsoa.

Ja kyllä. Olen epäillyt rakkauttani mieheeni jatkuvasti ja useasti. Aluksi olin sitä mieltä, että en todellakaan rakasta tuollaista törkykasaa. Olen edelleen samaa mieltä, mutta jos muutosta on tapahtumassa, ehkä voin rakastaa tuota muuttunutta ihmistä, jossa kuitenkin on jotain samaa kuin siinä, johon alun perin rakastuin. Rakkaus on ollut hyvinkin hukassa ihan viime aikoihin saakka. Vasta noin viikko sitten saatoin oikeasti ajatella jotain sen suuntaista ilman että tuntui, että huijaan itseäni. Sitten heti ajattelin, että kappas, sieltä se rakkaus taas tulee! Tuntui hyvältä. Välillä silti tulee niitä päivä, että ei tunnu missään. Mutta pikku hiljaa. Ja jos ei se tule takaisin, niin ei sitten. Sitten täytyy keksiä jotain muuta.

Muutenkin ajatus siitä, että kaikkihan on väliaikaista ja ihmissuhteisiin liittyy aina riski epäonnistumisesta, on ollut jotenkin helpottava. Että jos nyt tuntuu siltä, että kokeillaan toimiiko tämä, niin siitä vaan. Jos ei toimi, niin sitten ei. Mutta ei tähän voi jäädä jankkaamaan ikuisiksi ajoiksi. Täytyy päästä eteenpäin.

Eli edistystä on taas tapahtunut. Rehellisesti sanottuna vuosi sitten en ikinä olisi uskonut, että voin edes kuvitella olevani vielä miehen kanssa. Suosittelen pariterapiaa kyllä ehdottomasti, jos ei tiedä, haluaako jatkaa. Meillä ainakin kommunikaatio on parantunut. Puhutaan asioista enemmän ja uskalletaan näyttää tunteita sen sijaan, että ennen mökötettiin ja vältettiin riitelyä. HIrvittää vain, että miten tämän saisi säilytettyä tämän uuden yhteyden. Siksipä meillä on 3kk päästä tsekkausaika sitten pariterapiaan. Eli päästiin jo vähän löysempään liekaan, heh.

Ei voi korostaa liikaa tässä vaiheessa asioiden ääneen sanomista ja selittämistä. Toinen ei voi tietää mitä ajattelee ja ei välttämättä ymmärrä oikein, vaikka sanookin ääneen sen, mitä ajatteli! Tietysti on niitä pareja joilla on se telepaattinen yhteys, mutta ei ainakaan meillä. Tulkitsen kaiken pahimman kautta, jos mies ei tarkemmin selitä, mitä tarkoitti. Esim. ettei halua pettää tarkoitti mielestäni sitä, että ei halua joo pettää, mutta silti houkutuksen tulle niin voin käydä, vaikkei haluaisi! Tai että ennen se oikein tahtomalla tahtoi pettää. Mies sen sijaan oli etukäteen miettinyt, että ei voi sanoa, että ei petä enää, koska sitten sanoisin, että miten voit muka taata sen, ja sitten ajatteli sanovansa, että ei halua pettää, koska jos ei halua jotain tehdä, niin on se selvempää, että niin ei tapahdu. No, vaikeaa siis on tuon luottamuksen kanssa edelleen, mutta sanoisin, että voiton puolella ollaan.

Meikä on kuin uinuva tulivuori. Pahasti pinnan alla kytee, saa nähdä, millanen on seuraava purkaus. Räjähtääkö kunnolla ettei mitään jää jäljelle vai tirautanko vaan pikkasen ja tyylikkäästi.

Huomenna olis parisessio mun oman terapeutin kanssa vaihteeksi. Saas nähdä, miten menee. Varsinkin, kun en ehdi antaa tota kirjettä miehelle ennen tuota istuntoa, niin mietin, että mulla voi olla hankala olo, kun en sitä siellä istunnossakaan oikein voi antaa. Siis hankala olo siksi, että haluaisin sen tietävän, miks mulla on tällanen fiilis.

Eilen olin sitä mieltä, että ostetaan hemmetti se talo ja katotaan mitä tästä tulee, tänään olin taas että no erotaan, eihän tästä mitään tule ja kaikki muut asiat menee aina mun edelle ja minä annan mennä - miehen ku pitäis ite osata valita oikein. Mutta aina se valitsee väärin.

Ja mikä vaikeinta ja tärkeintä, rakastanko tai voinko vielä rakastaa? Ainakaan en voi vielä mitään sellaista sanoa ääneen.

Tässä sitä sitten junnataan, tarkoittaen, että välillä on hyviä päiviä ja välillä haluan ottaa etäisyyttä ja erota. Jotenkin on kuitenkin usko siihen, että pääsen johonkin ratkaisuun. Koska eihän tätä jaksa loputtomiin jaappasta, elämässä on päästävä eteenpäin. Ja muutos on hyvästä. Ja muita fraaseja.

Mutta samalla tavalla kuin varmaan tämän vuodatuksen lukeminen on käynyt tylsemmäksi, itse alan kyllästyä tähän aiheeseen myös :) Joten ratkaisujen aika lähestyy.

Nyt tuntuu että eletään jotain poikkeustilaa. En ehkä halua tästä tilasta näitä hyviä puolia menettääkään! Tykkään siitä, että saan olla pari päivää itsekseni ja omine ajatuksineni ja puuhailla omia juttuja joka viikko. On kiva, kun voi nukkua omassa sängyssä ilman toisen häiriköintiä. On ihana aloittaa aamut välillä omaan tahtiin. Kiva, kun nähdään, ja molemmat on ehtineet jo odottaa sitä näkemistä ja on mukavia suunnitelmia odottamassa. Tietenkään kaikki nämä asiat eivät ihan sellaisinaan säily, mutta se fiilis, että olen oma itseni ja kokonainen sellaisena, on jotain sellaista, mitä en tahtoisi unohtaa. Enkä syytä siitä toista, vaan itseäni.

Se oli tämän päivän yksi hoksaus, että olen taas liikaa keskittynyt etsimään vikoja toisesta. Jos aiotaan jatkaa yhdessä, niin ei suhde vain toimi niin. Omaa käytöstä vain voi muuttaa. Mutta nyt en ole ollut valmis joustamaan mistään tai tekemään mitään toisen mieliksi. Rajan vetäminen siihen, mikä on joustoa ja mikä uhrautumista on hemmetin hankalaa meikäläiselle.

Mun oma terapeutti tuli tänään mukaan istuntoon, meitä oli siis neljä. Oli jotekin helpompi puhua, on se kumma! Ja tuli vollotettua kunnolla, ihan turhista asioista. Keskustelu karkasi taas johonkin sfääreihin, asioihin, joista ei ollut tarkoitus yhtään noin paljon puhua.

Positiivisinta oli kai, kun mun oma terapeutti näki meidät ekaa kertaa yhdessä ja sanoi, että selvästi teillä on jotain yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja joku luonteva yhteys. Hmm. Niin kai sitten.

Miten pääsee eroon miellyttämisen halusta, hylätyksi tulemisen pelosta, ja kauhuskenaarioiden maalailusta?

Niin, huonoja puolia tässä yksin asumisessa on lähinnä se, että iltaisin olisi kiva mennä jonkun kanssa nukkumaan. Mutta mieluiten siis NUKUN yksin. Heh, ehkä tosiaan vaadin mahdottomia :)